Maalitölkit ja hevimeikki – eli miten levyjä nykyään tehdään

 Lauantaina 19.3. Jukka Isopuro kuvasi Helsingin Sanomissa, miten Lisa Batiašvilin uusi levy onnistuu pilaamaan Shostakovitšin 1. viulukonserton synteettisellä äänityksellä ja imelällä tarinallistamisella: ”Deutsche Grammophonin nykytyyliin levy on tarinaksi stailattu tuote. Georgailaissyntyinen Lisa Batiašvili on pantu muistelemaan neuvostojuuriaan ja talsimaan meikattuna viulu kourassa ruohottuneella rautatiellä.” Itse Batiašvilin soitto sai kuitenkin Isopurolta kiitosta.

Tämä palautti mieleeni muutamat muut DG:n levyt, joissa naisartisti on ”pantu muistelemaan ja talsimaan” ja säveltäjät romantisoitu mitä kyllästyttävimmällä tavalla – vaikka soitto paljaaltaan antaa paljon aihetta kiitokseen. Niin paljon hienoja musiikkielämyksiä DG onkin tarjonnut, jopa ne mieleenpainuvimmat, aion nyt kohdella ankarasti muutamia sen erityisen ”stailattuja” levyjä.

Jo vuonna 1999 Anni-Sophie Mutterin Vivaldin Vuodenajat –levyllä aerobic-kuningattarena kuvattu viulisti nauraa maalaisesti nuoren ”tiiminsä” keskellä vitsikkäissä yhteiskuvissa, jotka on otettu värejä pursuavassa taiteilija-ateljeessa. Ensivaikutelma on kuitenkin remontissa oleva konserttisali, jossa muusikko istuu viulu kädessä maalitölkkien keskellä seuranaan söpö lierihattuinen vanhaherra. Tämä paljastuu Mutterin suosikkikuvataiteilijaksi Gotthard Graubneriksi, joka on ympätty levylle jonkinlaiseksi Vivaldin paralleeliksi.

Mutterin ja Trondheim soloistien tulkinta on maukas ja energinen, mutta päälinja hukkuu yksityiskohtien itsetyytyväisen korostamisen alle. Levyn parhaimpana puolena ovat Vivaldin alkuperäispartsaan sisältyneet ohjelmalliset sonetit, joista on myös tehty yhteenvedot heti etusivulle esitystietojen yhteyteen. Ratkaisu tekee musiikkin seuraamisesta konkreettista ja viihdyttävää.

Tietysti pystyn ymmärtämään miksi levy on sellainen kuin se on. Ei riitä, että levyttää Vuodenajat – täytyy keksiä jotain uutta, jolla tästäkin levystä saisi houkuttelevan tuotteen. Siksi on lisätty värikäs, tuttavallinen profiili ja kuvataideaspekti. Lopputulos ei ole pahin mahdollinen, mutta väistämättä herää torjuva asenne tällaista päälleliimailua kohtaan. Eikö pelkkä hyvin valittu ohjelma ja hyvä tulkinta riittäisi? Vaikka elämmekin kaupallistuneesa yms. yms. maailmassa, tarvitseeko musiikki noin paljon apua tullakseen ostetuksi?

Toisen DG:n luottonaisen, pianisti Hélène Grimaud’n levyt vastaavat välittömästi että kyllä tarvitsee. Grimaud’n debyyttilevy Deutsche Grammophonille, Credo (2003), on jo hyvä esimerkki: harmaasävyisessä kannessa

tuijottaa miesten pukuun sonnustautunut poikatyttö, joka sisäsivuilla julistaa pökerryttävän mahtipontisessa alkupuheessaan musiikin pelastavasta voimasta, rakkaudesta, kuolemasta, Novaliksesta ja ikuisuudesta. Vai niin. Ohjelmassa on mm. Pärtiä ja Beethovenia. Nykytyyliin mukana on myös haastattelu, jossa pianisti profiloituu villiksi ja vapaaksi susien suojelijaksi, pohdiskelevaksi synesteesikoksi ja juurettomaksi maailman kansalaiseksi. Artistista tehdään söpö taideteos joka nostetaan Beethovenin ja kumppaneiden rinnalle.

Grimaud jatkaa romanttista, populaarifilosofisella eksistenssi-subjekti-maailmaakohtiavautuminen -vaahdolla silattua paatostaan seuraavilla levyillään. Chopin/Rahmaninov -levyllä (2005) urbaani ja naisellinen taiteilija kuljeskelee korostuneen arkisissa asuissa juna-asemalla ja metsässä. Itse levy on väriltään etova puuterinbeige. Nyt mukana on myös julkaisijan kailottava takakansiteksti, jossa mainostetaan levyn tarjoavan ”sheer colour and uncompromising emotion” joka ”encapsulates the very soul of the Romantic piano.” Sisäsivulla Grimaud kuitenkin messuaa Credosta tuttuun tapaansa rakkaudesta ja kuolemasta. Tulkinta Chopinin toisesta pianosonaatista on todella onnistunut. Tarvitsiko se muka tuollaista paatosta tuekseen? Miksei Grimaud luota Chopiniin?

Levyllään Reflection Grimaud ylistää Clara ja Robert Scuhmannin sekä Johannes Brahmsin ”ainutlaatuista ystävyyttä” ja soittaa hieman sekavan valikoiman heidän musiikkiaan apunaan Staatskapelle Dresden, Esa-Pekka Salonen, Anne Sofie von Otter ja Truls Mørk. Levystä on tehty tarina, jossa Robertin ja Claran liitto on sokeroitu ihanaksi kollegiaaliseksi rakkaudeksi ja Brahmsista tehty suloinen perhetuttu. Alkupuheessaan Grimaud jälleen höpöttää jyhkeästi ja postmodernin tummassävyisesti rakkauden olemuksesta. Tällaiselle levytyypille ominaisesti muusikon kuva putkahtaa esiin levyesineen jokaisesta kohdasta; tällä kertaa Grimaud on jälleen viettelevä poikatyttö raidallisessa housupuvussaan ja villapaidoissaan. Hän kykkii nurmikolla, tuijottelee varpaitaan ja makoilee flyygelin alla.

Grimaud'n Beethoven-levyllä (2007) on sentään luovuttu pianistin ryppyotsaisista vuodatuksista. ”Tarinatkin” on korvattu hillitysti tulkitsijoiden (Grimaud, Vladimir Jurovski ja Staatskapelle Dresden) ”kemiaa” korostamalla. Kuvien määrä on sen sijaan mittava; niissä Grimaud näyttäytyy vuoroin arkisena ranskalaiskaunottarena löysässä punaisessa villapaidassa, vuoroin mustanpuhuvaksi meikattuna kimaltelevana hevisolistina. Teosesittelyt, haastattelut ja ”esipuheet” on korvattu yhdellä pitkällä tekstillä, jossa Grimaudia luonnehditaan ”pianon filosofiksi”: ”[I]nstead of the conventional hollow pathos, instead of blood, sweat and tears, we hear thoughts, reflections and ideas [in Beethoven’s ”Emperor Concerto”].” Upeaa! Koko varhaisempi pianismi onkin tarjonnut vain ”paatosta” eikä ”reflektioita”…

Grimaud on, kuten kaikki suurten levymerkkien artistit, stailattu kovalla kädellä, mikä nykyään on normi, erityisesti naissolistien kohdalla. Tietysti näin itse musiikki jää ulkomusiikillisten asioiden ja ”persoonien” varjoon. Vaikeampaa sen sijaan on kritisoida tätä ”subjektivisointia” ja ”tarinallistamista.” Nykyään pelkkä levytys ei riitä – ohjelman täytyy muodostaa jokin motivoitu kokonaisuus. Tässä tarkoituksessa Grimaud on laitettu vuodattamaan filosofioitaan ja hehkuttamaan suhdettaan valitsemiinsa teoksiin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hyvän levyn on tarjottava mielekäs ja mietitty ohjelmakokonaisuus. Jokin aika sitten ylistin Minkowskin Bizet-levyä, jonka jujuna oli taiteidenvälisyys ja Provence. Ohjelma voidaan nivoa kokonaisuudeksi eri tavoilla – siten että kokonaisuus nostaa musiikkia esiin, tai siten että se peittää sen. DG:n esimerkit edustavat tapaa, jossa yksinkertaistetaan, sensationalisoidaan, markkinoidaan, profiloidaan, tuotteistetaan ja messutaan etovalla paatoksella, niin että musiikki tuntuu kaikkoavan jonnekin hyvin, hyvin kauas. Se täytyy kaivaa esiin hämmentävän teksti- ja kuvakuonan alta.

Oma vuodatukseni loppuu tähän. Grimaud’n levyt ovat lopulta suositeltavia – musiikiltaan. Se olisi riittänyt.