Enkeli vai demoni

Giuseppe Tartinin kerrotaan kirjoittaneen kuuluisan Paholaistrillisonaattinsa nähtyään unen, jossa paholainen oli soittanut lumoavasti viulua. Ihmeenkaunis musiikki ei siis laskeudu taivaista paratiisillisena näkynä, vaan ilmestyy demonisesti. Ihmeellisesti musisoiva, usein viulua soittava, paholainen tai muu pimeän olento on kiehtova ja toistuva topos.

Taustalla ovat kansanomaiset legendat ja käytännön elämä. Jos joku soitti liian kauniisti ja liian taitavasti, kateellisten oli helppo syyttää tätä paholaisen kanssa vehkeilystä. Ilmiö on silti jotenkin syvempi: kauneudella nähtiin olevan jokin raja, jonka ylittäminen merkitsi inhimillisten rajojen uhmakasta ylittämistä.

Aurinkokuninkaan hovissa oli kaksi gambistia: Marin Marais oli lempinimeltään l’Ange, enkeli, mutta Antoine Forqeurayta sanottiin Demoniksi. Marais’n musiikki oli harmonista ja aistillista, kun taas Forquerayn musiikkia leimasivat kouristavat tunteenpurkaukset ja ennen kaikkea kauhistava virtuositeetti. Juuri virtuoosisuus on demonisuuden keskeisimpiä piirteitä. Yli-inhimilliset virtuoosit oli helppo leimata paholaisen inkranaatioiksi: kerrotaan, että eräs mies ampui itsensä nähtyään Paganinin esiintyvän viululla, josta hiiret olivat järsineet kieliä poikki. Samaan luokkaan kuuluvat Lisztin hengästyttävät Mephisto-valssit. Moderni esimerkki demonisesta virtuoosisuudesta ovat heavy- ja death metal -yhtyeet, joiden musiikissa huumaavalla virtuoosisella hurjastelulla on tärkeä rooli.

Liiallinen taituruus on siis jonkinlaista faustmaisuutta, joka hirvittää. Siihen liittyy oman taituruuden esittely Faustin kunnianhimoisuudella, vaarallinen ylpeys. Viulu olikin perinteisesti juuri taiturisoitin, kansanomainen ja pelottava, jopa maaginen, ja se rinnastuu kierteleviin kummajaisiin, taikureihin, burleskeihin.  

Mutta kansantarinoissa esiintyy myös musisoivia olentoja, jotka houkuttelevat ihmisiä perikatoon. Antiikin merenkulkijat varoivat seireenien laulua samalla ankaruudella jolla Platon kävi vaarallisen kauniin runouden ja musiikkin kimppuun. Keskiajan ihminen pelkäsi kohtaavansa demonin, joka musiikillaan viettelee hänet syvyyksiin. Tällainen kammotus oli Scaramouche-kääpiö, jonka alttoviulu soi huumaavasti Sibeliuksen Poul Knudsenin pantomiimiin säveltämässä musiikissa, sekä kaikkien tuntema Hamelnin Pillipiipari, joka houkutteli kaupungin lapset soitollaan vuoren sisään. Hirmuisen musiikin lumon on Rahmaninov manannut esiin Pillipiipari-laulussaan (op. 38 nro 4), jonka trallalallat soivat vielä unissakin. Jälleen tulee esiin liiallisuuden teema liiallisen kauneuden on pakko merkitä vaaraa.

Saint-Saënsin Henri Cazaliksen runon pohjalta säveltämässä Danse Macabressa kuolema nostaa viulullaan pimeyden voimat tanssimaan maan päälle. Kappale alkaa villiinnyttävillä viritysäänillä. Danse macabren, kuoleman tanssin, topos onkin jo ihan oma asiansa (joka lähiaikoina ansaitsee oman käsittelynsä). Lopuksi jään kuitenkin miettimään näitä viritysääniä – niistä tulevat väistämättä mieleen eräät toiset viritysäänet, ne jotka kuullaan Alban Bergin viulukonserton alussa. Nuo äänet soittaa ”eräs enkeli”, jonka muistolle konsertto on kirjoitettu. Lopulta vain hiuksenhieno viiva erottaa toisistaan ”demonisen” ja ”enkelillisen” kauneuden – mieleen tulevat Einojuhani Rautavaaran pelottavat enkelit. Ehkä oleellista on juuri se ylpeys – taivaallisinkin kauneus muuttuu vaaralliseksi itsekkyyden nimissä, ja puhtaan kauneuden ehdoilla demonisuutta representoiva musiikki tavoittaa ylimmät sfäärit.

 

Franz Liszt: Mephisto-valssi nro 1 / Richter