Sopivan kontrastin viime päivien kauneuspohdiskelulle tarjosi Mauricio Kagelin dadaistinen elokuvaessee Ludvig van (1970) täräyttäen aisteille 90 minuuttia hurmaannuttavaa ja häiritsevää sävelsotkua. Osana Musica Nova -festivaalia Orionissa esitetty argentiinalaisen säveltäjän luomus kaivoi esiin musiikin paljasta olemusta nerokultin, monumenttien ja konserttisalien pinnan alta.
Absurdissa talk show -episodissa huomautettiin, että mistä me tiedämme että Beethoven tarkoitti musiikkinsa kauniiksi. Karajan oli rikollinen, joka oli väkisin tehnyt Beethovenin musiikista tasaista, yhdenmukaista, miellyttävää. Elokuvan ääniraita ja kuvamateriaali pyrki esittämään musiikin juuri päinvastaisesti - epätasaisena, rikkinäisenä, sekoittuvaisena, ratkeilevana, heilahtelevana, pakenevana.
Ääni oli koko ajan piinallisen korostettua. Se oli joko tukahtunutta tai tuskastuttavan läheltä äänitettyä, niin että kaikki hajaäänet ja rahinat kuuluivat kiusallisesti (vertaa ihmisen valokuvaamiseen naturalistisesti, ”liian” läheltä). Teokset oli pätkitty ja kaikki kuuluisimmat kohdat jätetty syrjään, soittimet olivat aina ”vääriä” ja usein jotenkin epätarkoituksenmukaisia: oli alttoviulua, fagottia, kitaraa. Soitto sinällään oli epävireistä, epärytmistä, hapuilevaa, velttoa, häiritsevää.Mutta sietokykyä vaativa ääniraita oli huikaiseva kuvitteellinen läpileikkaus Beethovenin – tai kenen tahansa neron – subjektiivisesta äänimaailmasta. Ylevien, valokeiloissa paperille ojentuvien melodialinjojen sijaan säveltäjän tajunta koostuu päällekkäisistä, epämääräisistä, vaivaannuttavista äänimassoista. Surrealistisesti toisiinsa kytkeytyvissä kuvissa sukkuloitiin jättimäisten pyykkinarurivistöjen seassa, mittailtiin sentti sentiltä partituuriliuskoilla tapetoitua huonetta ja kierreltiin muusikoiden harjoittelupaikkana toimivalla jokilaivalla, jossa soittajat kuitenkin koko ajan vetäytyivät, pakenivat kameraa. Käsivarakamera vaelteli Bonnissa epätietoisena ja vaivaantuneena.
Karkeaa, keikkuvaa, pakenevaa, kerrosteista äänitajuntaa peilasi myös elokuvassa esiintyvä rojun ja tarkoituksettoman tavarapaljouden määrä. Oli kummallisia esineitä, joita hansikoidut kädet pyörittelivät kameran alla ja joiden merkitys jäi hämäräksi, oli purkujätettä, ullakolle kertynyttä jäämistöä – ylimääräistä, tarkoituksentonta mihinkään kuulumatonta välimateriaa. Kun Oodi ilolle ja kohtalonsinfonian alkutahdit loistivat poissaolollaan, tuntui elokuva haluavan kuvata juuri tätä neron tajunnan kakofonista väliainesta – tai kenties sitä hedelmällistä perustaa, katkeilevaa, fyysistä, rahisevaa luovaa materiaa, josta mestariteokset ovat äärimmilleen puristuneita timantteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti