Banaalius, kauneus, rappio

Tshaikovskia kuunnellessa tulee se tunne, ettei minulla ole oikeutta tykätä tästä. Se on jotenkin liian helpolla tavalla ihanaa. Musiikki itsessään ei ole helppoa, mutta se on liian helppo kokea tavattoman kauniina. Tämä helppous herättää epäilyksiä. Ilmiö voimistuu kun on  kyse myöhäisromanttisesta musiikista. Esimerkiksi Prokofjevin kuudennen sinfonian hitaassa osassa on suorastaan jotain samaa kuin Disney-lauluissa, niin briljantisti orkesteroitu ja rakenteeltaan hiottu kuin se onkin. Rauhattomuutta herättävää ylitsevuotavaa kauneutta, hävytöntä, jopa törkeää kauneutta. Musiikki nostattaa mielen niin pontevasti väkevään ihastukseen, että siinä tuntuu olevan jotain väärää ja epärehellistä – ”tämän musiikin on pakko olla banaalia?”

Selvimmin tunnen banaaliuden ja äärimmäisen kauneuden välisen jännitteen Richard Straussin liedissä ”Morgen” (4 Lieder op. 27, nro 4) ja Mahlerin legendaarisessa Adagiettossa (viides sinfonia). Musiikeilla on paljon yhteistä: molemmat hyödyntävät pitkiä aika-arvoja ja ja rakentavat staattista melodialinjaa. Molemmat ovat herkkiä ja aistillisia rakkaudentunnustuksia. Molemmat kääriytyvät vahvoihin intertekstuaalisiin kerroksiin, kun Straussin ”Morgen” liittyy osaksi John Henry Mackayn runotuotantoa ja Mahlerin Adagietto yhdistyy automaattisesti Viscontin elokuvaan Kuolema Venetsiassa, joka teki musiikistaan kuolemattoman.

Teosten pakahduttava koskettavuus perustuu siihen huumaavaan vaaran tunteeseen, että ne tuntuvat koko ajan olevan luiskahtamassa banaaleiksi. Kyse on rajan aistimisesta. Ne ovat uhkarohkeasti kivunneet niin pitkälle kauneuden asteikolla, että jos ne olisivat vähääkään kauniimpia, ne olisivat jo imeliä. Ikivanha, valtavan kokoinen tähti, joka laajenee ja muuttuu yhä kauniimmaksi juuri ennen räjähtämistään.

Ja musiikki tiedostaa vaaran. Se hekumoi sillä, sen kauneudessa ei ole mitään viatonta (toisin kuin Tshaikovskilla). Suureksi osaksi kyse on siitä, että Strauss ja Mahler sävelsivät aikana, jolloin näin häpeämätön, suorastaan idealistinen taide oli jo epäilyttävää. Lähestyttiin aikaa, jolloin klassinen kauneuden representointi kävi mahdottomaksi. ”Morgen” ja Adagietto uhmaavat aikakautensa pessimististä henkeä, ne ovat ylväästi rappiollisia uskoessaan puhtaaseen kauneuteen. Niiden kauneus on kuolevaa, samalla tavalla kuin Viscontin elokuvan pohjana toiminut Thomas Mannin pienoisromaani Kuolema Venetsiassa kuvaa ihanteita, jotka eivät enää kykene elämään, rappiota, hävyttömän kauneuden viimeisiä hengenvetoja.




Richard Strauss: Morgen / Fischer-Dieskau, Höll

Gustav Mahler: Adagietto viidennestä sinfoniasta - Kuolema Venetsiassa (ote)