Apollo ja Dionysos

Linos tai Linus, Orfeuksen veli, oli oletettavasti Apollon ja joko Kalliopeen tai Terpiskoreen poika. Hänen kerrotaan keksineen melodian ja rytmin. André Jolivet'n Chant de Linos huilulle ja pianolle (1944) tunnustelee pehmein ja eloisin sormin musiikin primitiivistä alkuperää. Se on erottamattomasti liikettä, käsien ja jalkojen rytmejä ja kuvioita, villejä värejä ja väreitä. Musiikki tuntuu edeltävän puhuttua maailmaa; se on erottamattomassa kontaktissa maan ja olevaisen kanssa. Teoksen avaava manaus kuvastaa musiikin voimaa.

Neoklassismi tuo yleensä mieleen selkeyden, linjakkuuden ja yksinkertaisuuden paluun antiikin ihanteiden ilmentäjinä. Esimerkki tällaisesta neoklassismista on Ravelin Menuet antique – pastellinsävyinen, geometrinen, selkeä ja sileä pinnoiltaan – ihmeellisesti kaikista aistimuksista tyhjennetty eteerinen rakennus. Jolivet edustaa toisenlaista antiikki-innoittuneisuutta; tämä on Orfeuksen, satyyreiden ja hurmahenkien antiikki, dionyysinen maailma jota Nietzsche niin innoittuneesti kuvaa Tragedian synnyssään – maailma, jota leimaa huuma ja hurmio, yhteys sanattomaan, alkuperäiseen kokemukseen. Tätä dionyysistä prinsiippiä Julia Kristeva myöhemmin alkoi kutsua nimellä ”le sémiotique.” ”Semioottinen” on esikäsitteellinen sfääri, jota leimaa itseyden hajaantuneisuus, rytmit ja vietit.

Jolivet tavoittaa Kristevan semioottisen ja dionyysisten ”schwärmereiden” ei-yksilöityneen, kokonaisvaltaisen huuman musiikissa, jossa transsinomaiset tanssijaksot, melankoliset unissakävelyt ja loitsumaiset deklaraatiot sekoittuvat rihmamaiseksi, tanssivaksi, fyysisesti liikahtelevaksi kokonaisuudeksi. Viisikymmentä vuotta ennen Chant de Linosia Eric Satie sävelsi niin ikään antiikin innoittamana. Hänen minimalistiset Gnossiennensa ja Gymnopédiensä ovat lähempänä ”tyypillistä” neoklassismia, mutta niiden äärimmäisessä tiivistyneisyydessä ja pyörryttävässä ajankäsittelyssä on Jolivet'n Linoksen transsimaisuutta. Myös Satie sävelsi tansseja – mutta ei dionyysisiä palvontaliikkeitä vaan lähes äänettömiä apollonisia unitansseja, tavoittaen Nietzschen kuvaaman toisen pääprinsiipin. Satie saa ajan pysähtymään, litistää minuuden, painaa sen vasten vanhaa, vanhaa kiveä, tyhjyyteen ja puhtauteen.  

Jolivet: Chant de Linos / Pahud, le Sage

Satie: Trois Gnossiennes / Thibaudet