
Moreau sijaitsi jossakin myöhäisromantiikan ja symbolismin välillä, jossa hän loi oman idiominsa. Moreau sekoitti villisti kristillistä, itämaista ja antiikin mytologista symboliikkaa ja siteerasi kollaasimaisesti eri traditioita – surrealistisista 1700-luvun capriccio-maisemista, romanttisesta historiamaalauksesta, eksoottisesta ornamentiikasta. Yksisarviset ja androgyynit jumalat, järkyttävän ja huumaavan kitschit värit ja valohämyyn kaikkoavat epätodelliset rakennelmamassat. Suuret mytologiset maalaukset sisältävät hallusinatorisen määrän erilaisia aineksia, pintoja, viittauksia, ulottuvuuksia.

Mahlerin sinfonioissa ei ole sellaista orgaanista musiikillista subjektia kuin vaikkapa Sibeliuksella (miksi Adorno inhosi Sibeliusta ja ylisti Mahlerin orgaanisuutta?). Mahlerilla ei myöskään ole jäntevästi jäsentynyttä narratiivista rankaa, jota pitkin musiikki etenee kohti kosmista päämääräänsä. Sinfonia on pyörivä maailma, jonka tietoisuus on jakaantunut. Mahlerin musiikin äärimmäinen, ekshibitionistinenkin subjektiivisuus on hajonnut rihmastomaiseksi kollaasiksi: kitschit repliikit, myyttiset ja eksoottiset draamat, arki ja uni.
Mahler: sinfonia nro 7, finaali (ote) / Abbado, Lucerne festival orchestra
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti